Aamulla Mango heräsi ajoissa lasten kanssa. Itse tuhlasin pari tuntia viimeisestä yhteisestä päivästämme ja menin omaan sänkyyni nukkumaan. Kömmin ylös hieman ennen yhdeksää. Aamupalamysli oli jäädä kurkkuun kiinni koska tiesin, että sen jälkeen pitäisi tehdä puhelu Mangon kasvattajalle.
Pystyin soittamaan puhelun ja puhumaan suhteellisen selkeästi. Määräajaksi asetettiin kello 14. Olimme molemmat väsyneitä, joten torkuskelimme olkkarin lattialla. Mango kyyhötti kainalossani ja minä rapsutin ja paijasin sydämeni kyllyydestä. Haimme aina välillä pari nakin palaa ja leikimme kaninturkilla, johon Mango on aina ollut aivan hulluna. Vanhempani tulivat yhden maissa hyvästelemään Mangoa ja hoitamaan lapsia. Kaikilla oli pala kurkussa. Mango koki velvollisuudekseen yrittää lohduttaa ja kyöhnäsi jaloissa.
Teimme ennen lähtöä pienen kävelylenkin kolmisin Hannan ja Mangon kanssa. Mango piristyi ja otti jopa juoksuaskeleita perässämme. Tämä pisti ajatukseni todella sekaisin. Ryhdyin epäilemään päätöksemme järkevyyttä ja punnitsemaan lisäaikaa.
Saavuimme lääkäriasemalle hyvissä ajoin. Mango hangoitteli ensin hieman vastaan, mutta Mangon kasvattaja Mirkku oli paikan päällä ja Mango könkkäsi loppujen lopuksi mielellään sisälle. Juttelimme hetken. Vaikka Mango oli meidän koira, tuntuu että loppujen lopuksi päätös sinetöitiin kolmisin.
Mango söi vielä aimo annoksen Sörkän Prinsessoja (nakkimerkki). Juttelimme, itkimme ja nauroimme yhdessä. Rapsuttelimme, halailimme ja istuimme hiljaa. Lopulta aika oli tullut. Mango nukahti syliini ja tunsin kädelläni kun sen sydän lopetti toimimasta.
Nyt ei tarvitse miettiä ja jännittää onko koiralla kipuja ja onko sen elämä hyvää ja mikä paikka ehkä hajoaa seuraavaksi. Nyt on jäljellä enää muistot ja suunnattoman tuntuinen ikävä. Ehkä sitä voi helpottaa kirjoittamalla aina välillä jonkun muiston tähän blogiin.
